On olemassa päivä, jolloin sosiaalinen media tulvii uutisia opiskelupaikoista. Vähintäänkin kaikki tutut sekä kissojen kaimojen ystävät näyttäisivät napanneen unelmiensa opiskelupaikan. Ollapa "epäonnistuja" näiden onnekkaiden keskuudessa. Tuntuu, kuin olisi planeetan, ehkä jopa universumin, ainoa sellainen. Jos kuitenkin vilkaisemme hieman tilastoja, huomaamme, että vain noin 30% hakijoista saa korkeakoulupaikan. On siis paljon tavallisempaa jäädä nuolemaan näppejään. Pidä mielessäsi se, että sosiaalinen media on mestari luomaan kiiltokuvailluusioita, sillä ei kukaan kuuluta epäonnistumisiaan, huonoja päiviään ja heikkouksiaan siellä samalla tavalla kuin he kuuluttavat onnellisuuden huipentumiaan. Kaksi vuotta sitten uin vastavirtaan ja julkaisin postauksen En päässyt kouluun.
Anna itsellesi anteeksi. Koulupaikan saaminen ei ole suoraan verrannollinen siihen, kuinka monta tuntia viikossa opiskelit, kuinka paljon rahaa käytit valmennukseen tai kuinka motivoitunut hakija olit. Koulupaikan saaminen on monen tekijän summa, jossa on merkitystä myös pienellä onnenkantamoisella. On lopulta myös aika tuuripeliä, valiutuutuko kokeeseen juuri ne kysymykset, joihin osaat vastata vaikka unissasi tai arvaatko oikein vaikean kysymyksen. Usein pääsykokeissa se on lopulta yksittäisistä pisteistä kiinni. Et voi myöskään vaikuttaa siihen, valiutuuko soveltuvuuskokeessa ryhmäksesi sellainen, jossa myös itse pystyt ja uskallat kukoistaa kaikista parhaiten. Mikä pahinta, pääsykokeesta ei välttämättä tee hankalaa sen rakenne, vaan se, että tunku alalle on niin kova, että pisterajat nousee taivaisiin. Raja on vain vedettävä jonnekin ja karsinta on julmaa. Vaille opiskelupaikkaa jääminen ei siis tarkoita ollenkaan sitä, ettetkö olisi kaikin puolin loistava, älykäs ja soveltuva hakija. Teit parhaasi ja voit olla ylpeä itsestäsi. Tai jos et tehnyt, voit tehdä ensi kerralla. Älä soimaa itseäsi virheistä tai heikkouksistasi, vaan ota opiksi ja katso, voitko tehdä asialle jotain.
Muista, että olet hakemassa opiskelupaikkaa vain itsellesi. Et äidillesi, siskollesi tai vanhalle opettajallesi. Kaksi vuotta sitten hain ensimmäistä kertaa psykalle tosissani, asettaen kaikki panokset peliin. Maksoin itseni kipeäksi valmennuksesta ja opiskelin vimmatusti ja erittäin motivoituneesti. Koulupaikka ei auennut. Oli lopulta kuitenkin paljon helpompaa käsitellä oma pettymys kuin toisten pettymys itseäni kohtaan. Tai ei ehkä pettymys, mutta myötäharmitus. Ympärilläni olevilla ihmisillä tuntui olevan niin kova luotto kykyihini, etteivät he osanneet odottaa moista tulosta. Osa oli myös ajatellut, että korkeakouluihin vain kävellään sisään. Tai ainakin psykalle, koska kuka kumma nyt psykologiksi haluaa. Jouduin kyllä ihan tosissani tsempata itseäni, jotten lähtenyt lipettiin, kun sukujuhlissa keskustelu kääntyi opiskelupaikkoihin tai silloin, kun palasin lukiolle häntä koipien välissä uusimaan kirjoitustuloksia. Aivan tarpeetonta stressailua, näin jälkeenpäin ajateltuna. Tiedän, että myös muut ovat hävenneet koulupaikattomuuttaan ja tiedän myös, että osa kuulee läheisiltään murskaavan kommentin "etkö voisi jo hakea johonkin muualle? Et sä tuonne pääse.". Mitä minä halusin kuulla ja mitä minä haluan kertoa eteenpäin: Hae opiskelupaikkaa aivan niin monta kertaa kuin tahdot. Vaikka kymmenen kertaa, jos tilanne vaatii. Kyllä täällä moni meistä on kolkutellut ovia useampanakin vuonna. Sun koulupaikka, sun elämä, sun päätös. Turhinta mihin voit energiaasi haaskata on muiden ajatukset ja mielipiteet.
Anna itsellesi anteeksi. Koulupaikan saaminen ei ole suoraan verrannollinen siihen, kuinka monta tuntia viikossa opiskelit, kuinka paljon rahaa käytit valmennukseen tai kuinka motivoitunut hakija olit. Koulupaikan saaminen on monen tekijän summa, jossa on merkitystä myös pienellä onnenkantamoisella. On lopulta myös aika tuuripeliä, valiutuutuko kokeeseen juuri ne kysymykset, joihin osaat vastata vaikka unissasi tai arvaatko oikein vaikean kysymyksen. Usein pääsykokeissa se on lopulta yksittäisistä pisteistä kiinni. Et voi myöskään vaikuttaa siihen, valiutuuko soveltuvuuskokeessa ryhmäksesi sellainen, jossa myös itse pystyt ja uskallat kukoistaa kaikista parhaiten. Mikä pahinta, pääsykokeesta ei välttämättä tee hankalaa sen rakenne, vaan se, että tunku alalle on niin kova, että pisterajat nousee taivaisiin. Raja on vain vedettävä jonnekin ja karsinta on julmaa. Vaille opiskelupaikkaa jääminen ei siis tarkoita ollenkaan sitä, ettetkö olisi kaikin puolin loistava, älykäs ja soveltuva hakija. Teit parhaasi ja voit olla ylpeä itsestäsi. Tai jos et tehnyt, voit tehdä ensi kerralla. Älä soimaa itseäsi virheistä tai heikkouksistasi, vaan ota opiksi ja katso, voitko tehdä asialle jotain.
Muista, että olet hakemassa opiskelupaikkaa vain itsellesi. Et äidillesi, siskollesi tai vanhalle opettajallesi. Kaksi vuotta sitten hain ensimmäistä kertaa psykalle tosissani, asettaen kaikki panokset peliin. Maksoin itseni kipeäksi valmennuksesta ja opiskelin vimmatusti ja erittäin motivoituneesti. Koulupaikka ei auennut. Oli lopulta kuitenkin paljon helpompaa käsitellä oma pettymys kuin toisten pettymys itseäni kohtaan. Tai ei ehkä pettymys, mutta myötäharmitus. Ympärilläni olevilla ihmisillä tuntui olevan niin kova luotto kykyihini, etteivät he osanneet odottaa moista tulosta. Osa oli myös ajatellut, että korkeakouluihin vain kävellään sisään. Tai ainakin psykalle, koska kuka kumma nyt psykologiksi haluaa. Jouduin kyllä ihan tosissani tsempata itseäni, jotten lähtenyt lipettiin, kun sukujuhlissa keskustelu kääntyi opiskelupaikkoihin tai silloin, kun palasin lukiolle häntä koipien välissä uusimaan kirjoitustuloksia. Aivan tarpeetonta stressailua, näin jälkeenpäin ajateltuna. Tiedän, että myös muut ovat hävenneet koulupaikattomuuttaan ja tiedän myös, että osa kuulee läheisiltään murskaavan kommentin "etkö voisi jo hakea johonkin muualle? Et sä tuonne pääse.". Mitä minä halusin kuulla ja mitä minä haluan kertoa eteenpäin: Hae opiskelupaikkaa aivan niin monta kertaa kuin tahdot. Vaikka kymmenen kertaa, jos tilanne vaatii. Kyllä täällä moni meistä on kolkutellut ovia useampanakin vuonna. Sun koulupaikka, sun elämä, sun päätös. Turhinta mihin voit energiaasi haaskata on muiden ajatukset ja mielipiteet.
Tunnollisen tytön tai pojan painajainen: asiat eivät sujukaan suunnitellulla tavalla. Vaille opiskelupaikkaa jääminen saattaa olla usealle meistä se ensimmäinen käänteentekevä kohta elämässämme, kun ikäänkuin eksymme reitiltä. Minunkin koulupolkuni oli ollut hyvin ennustettavissa lukion loppuun saakka. Ensimmäinen välivuotenikin oli jo ennalta päätetty. Kävin pääsykokeissa salapoliisin roolissa, heitin vastauksiin lottorivin ja painelin vuodeksi opistoon psykologian linjalle. Toinen välivuosi sen sijaan tuli jo hieman puskista ja kyllä olinkin pyörällä päästäni, kun edessäni oli ensimmäistä kertaa ihan tyhjä paperi. Aina hoetaan, että kova työ palkitaan kyllä ja unelmat on mahdollista saavuttaa, kun tarpeeksi yrittää. Olen samaa mieltä! Tulisi kuitenkin huomata, ettei unelmat kuitenkaan aina toteudu juuri sitä reittiä, mitä pitkin olet kulkenut laput silmillä. Eikä unelmat aina toteudu sen aikataulun mukaisesti, minkä kalenteriisi kirjoitit. Välillä unelmat myös muuttuvat. Tässä on opettelemista ja kestämistä tunnolliselle ja suunnitelmalliselle ihmiselle.
Epävarmuus tulevasta voi olla valtavan pelottavaa. Se, ettei (unelmien) opiskelupaikka auennutkaan, saattaa aiheuttaa jopa henkilökohtaisen kriisin. Välivuoden kynnyksellä on tehtävä suuria päätöksiä siitä, mihin suuntaan haluaa jatkaa matkaansa. Uskallatko yrittää vielä saavuttaa unelmasi silläkin riskillä, että voit "epäonnista" uudelleen? Entä jos sittenkin haluat tavoitella elämässäni jotain muuta? Tiedän ihmisiä, jotka ovat päättäneet jo varhain tähtäävänsä tiettyyn ammattiin, mutta opiskellessaan alaa, se ei tunnu tippaakaan omalta. Tiedän ihmisiä, jotka ovat välivuonna havahtuneet siihen, että heitä varten olikin tarjolla jotain muuta, vielä parempaa. Psykologin ammatti on yksi sellaisista, joista meillä ei ole välttämättä muuta kosketusta kuin omat mielikuvamme, ellemme sitten ole nähneet psykologin työskentelyä asiakkaan penkiltä.
Oman välivuoteni syksyllä kirjoitin blogiini vertauskuvallisesti, että yritin runtata palasia palapeliin väkisin, vaikkei ne sinne tuntuneet sopivan. Yritin kaivaa väkisin sisältäni tiedon siitä, mitä minun tulisi elämälläni seuraavaksi tehdä. Ja kokemuksesta kerron, tähän ei löydy vastausta yhdessä yössä. Ei, vaikka käyttäisit kiristystä tai lahjontaa. Anna itsellesi aikaa ja palaset loksahtelevat paikoilleen.
Näin jälkikäteen olen yllättäen todella tyytyväinen siitä, etten saanut opiskelupaikkaani sormia napsauttamalla (vaikka aikoinaan kyllä kirpaisi). Välivuoden aikana mulla vain vahvistui ajatus siitä, että haluan valmistua juurikin psykologin ammattiin. Kasvoin henkisesti varmaankin vuosia eteenpäin. Välivuoden syksyllä punoin lopulta sotasuunnitelman. Päätin, että haen psykologin koulutuksen lisäksi myös sosionomiksi ja toimintaterapeutiksi. Olisin voinut opiskella pohjalle jonkin läheltä liippaavan ammatin samalla kun olisin hakenut uudestaan psykologiksi. Jos en sitten ikinä olisi psykologin papereita kouraani saanut, olisin säästänyt, ja maksanut itseni psykoterapeutiksi. Lopulta, kun opiskelupaikka sitten aukesi, osasin olla siitä entistäkin iloisempi ja kiitollisempi.
Joskus joku sanoi viisaasti: jokainen pääsykoe on aina uusi mahdollisuus. Joka vuosi on mahdollista kokeilla uudestaan, sillä tämä peli ei ole ollenkaan kerrasta poikki. Muista myös, että sulla voi olla paljon muitakin tapoja päästä käsiksi sun unelmien ammattiin. Joihinkin kouluihin on mahdollista päästä avoimen väylää pitkin, voit opiskella itseäsi kiinnostavaa aihetta vaikkapa sivuaineena tai voit tehdä esim psyykkistä auttamistyötä vaikka kuinka monesta erilaisesta koulutuspohjasta käsin.
Sinä olet täydellinen, oli sinulla sitten opiskelupaikka tai ei! <3
Suosittelen sulle myös näitä postauksia: Miksi kannattaa opiskella avoimessa yliopistossa? ja Mitä välivuonna voi tehdä unelmien opiskelupaikan hyväksi?
p.s. postauksessa olevat kortit on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen kortit. Ne voi tilata täältä* (*=affiliatelinkki)
4 kommenttia
Ihanaa että kirjotit tästä! Ite yritin tänä vuonna ekaa kertaa ihan tosissaan kouluun ja riipas kyllä kovasti kun viime viikolla näin etten ollut päässyt lähellekään sisäänpääsyä. Melkeenpä pahinta siinä oli just toi miten läheisiä harmittaa mun puolesta. Mä halusin myös kirjottaa siitä etten päässyt sisään kouluun juurikin, koska se on se keissi suurimmalle osalle, jos kiinnostaa lukea ni löytyy täältä: https://nouw.com/juuliapirttisalo/pettymyksista-uusiin-suunnitelmiin-34103999
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi! <3 Todella harmi kuulla, että sait tällä kertaa tälläiset uutiset. Kävin lukemassa postauksen ja olipa kiva huomata, että sulla on samantien uutta matoa koukussa! Tsemppiä! <3
PoistaKiitos niin paljon tästä ♥
VastaaPoista<3!!
Poista